Ratsastuskuvat lauantain treeneistä / © Teemu P.

Kuik! Ollapa vielä ponikokoinen, nämä pienet vikkelät ponit vie sydämen kertaheitolla.

Jos ajattelen itseäni C-tasoisena ratsastajana, oli tylsää vaan laukata kierrostolkulla kenttää ympäri. Sitä janosi uutta tietoa, uusia ratsastusradanteitä ja hurjia liikkeitä tai niiden ensimmäisiä vaiheita. Ei silloin ollut taitoa tai ajatusta siitä, että tässä voisi työskennellä itsenäisesti. Ensimmäisten vuosien ihana huolettomuus vailla tietoakaan muodosta tai peräänannosta antoivat luvan vaan laukata. Ainut tavoite oli saada pidettyä hevonen laukassa. That's it. Ei kai ihme, jos kolmen kierroksen jälkeen kyllästyttää.

Tässä huomaa myös ikäeron: nuoret haluaisivat uusia juttuja joka tunti, kun taas usein vanhemmat ratsastajan alut mielellään hioisivat perusratsastusta: istuntaa, tasapainoa, apujen käyttöä. Monesti olen miettinyt, että onko järkeä opettaa C-tasolla avotaivutusta, kun se on vasta alku siitä, mitä liikkeen tulisi joskus olla. Mutta toisaalta, jos sitä ei saa ensin kokeilla "vauvaversiona", niin jaksaako sitä odottaa vuosikausia, että osaa kerralla opetella sen master-tasoisena. Samalla ajatustavalla volttejakaan ei pitäisi ratsastaa ennen kuin osaa oikeasti taivuttaa hevosta. Kiperiä kysymyksiä, sanoisin.

No, mutta - B-taso. Sitten alkoi se muotoon ratsastaminen. Voi kamala, tästä pitää kirjoittaa oma postauksensa joskus, mutta B-tasolla alettiin tuijottaa hevosen niskaa maanisesti, odottaen, että hevosen katse laskisi sieltä kattolampuista ja kaula menisi kaarelle "niin kuin niillä osaavilla tytöillä". Laukkaamisen unohti, kun kierrokset kuluivat jouhia laskiessa. Sitä oli niin hemmetin ylpeä jos hevonen kulki muodossa edes kaksi sekuntia, että unohti melkein, mitä muuta tunnilla oli tehty.

A-tasolla hevosen muotoon ratsastaminen ja sen ylläpitäminen ovat tulleet helpommiksi. Jotain naksahti varsinkin Poni-Hakaan vaihdettuani ja yllättävän moni hevonen kulkee oikeinpäin alkuverryttelyn jälkeen. Toki se ei ole pysyvä tila, mutta lähtökohtaisesti hyvin kulkevalla hevosella on ihan valmis ottamaan tehtäviä vastaan nopeallakin tempolla. Jos avut ovat jokseenkin läpi, tehtäviä on helpompi tehdä ja niiden aikana ehtii vielä pitää huolta muodostakin.

Olisiko nyt tehty tarpeeksi? Joko?

Ehkä suurin ahaa-elämys on kuitenkin se, että mitä kaikkea voi tehdä silloin kun ei tehdä "mitään". Eli kun opettaja ohjeistaa siirtymään kevyeeseen raviin tunnin alussa, ja 5 kierroksen jälkeen yhä ravataan ilman uusia ohjeita. Selvennykseksi: meillä ei vaihdella kesken tunnin paikkoja, vaan etäisyyksiä säädetään askellajin sisällä tempoa vaihtelemalla. Siispä voltit ja pysähdykset ovat no-no, jokainen pysyy uralla ja liikkeessä. Tuntui aluksi tyhmältä säännöltä, mutta nyttemmin tykkään siitä, että tunnilla ei tule törmäyksiä tai ruuhkatilanteita jos/kun kaikki säätävät omat etäisyytensä uralta käsin.

Mun ehdoton suosikki, jonka kehittelin jäykän hevosen jumppaamiseen on uralla asettaa ulos ja sisään vuorotellen. Suoralla aina hieman ulos, ennen kulmaa suoristus ja kulmassa asetus sisään ja mielellään myös taivutus. Jos asetukset on helppoja, niin lievä avo-/ tai vastataivutus toimii aina myös. Siihen kun vielä lisää temponvaihteluja pitkillä sivuilla, saa yllättävän paljon aikaan. Ne ns. tyhjät kierrokset eivät mene hukkaan, kun ei odottele opettajan ohjeita. Ja pysyy kuitenkin uralla häiritsemättä muita. Tällä jumpalla on saatu monesti hevonen vertymään paljon nopeammin.

Uusien tai minulle vaikeiden hevosten kanssa rakastan tunteja, joilla ei tehdä "mitään". Että saa ihan rauhassa käydä kaikki askellajit läpi, hakea sitä takaosaa alle ja tutustua hevoseen. Mutta jos se perusratsastus on jokseenkin kunnossa ja avut läpi, sitä huomaa itsekin taas turhautuvansa pelkkään uran kiertämiseen tai loputtomaan keskiympyrään (onneksi on viereinen ponitunti, sitä on tullut joskus katseltua). Kyllä, aina on jotain korjattavaa, mutta johonkin myös rajoittuu ratsastajan omat taidot tunnistaa ongelmia ja korjata niitä. Ja silloin tarvitaan opettajalta uusia tehtäviä tai vinkkejä, miten nykyistä tilannetta muokattaisiin.

Loman mekin ansaitsemme! Sitä paitsi kuka laitumen ruohon nyhtäisi, jos ei hevoset.

Tuntiratsastaja näkee sen yhden päivän, yhden tunnin ja ehkä siitä ympäriltä pari tuntia. Me katsotaan listaa oman ratsastuspäivämme osalta: kuka menee tänään normaalit 2-3 tuntia, kuka vain yhden (uudet hevoset, sairaslomalta palaavat). Tai kuka puuttuu listalta ja on täten sairaana, tai poistunut kokonaan tallilta. Ja toisaalta se riittää, ei meidän tehtävämme ole tietää, miten hevonen on liikutettu edellispäivänä. Vai onko? Voisiko omaa ratsastusta kohdistaa paremmin hevosta auttavaksi, jos tietäisi, mitä edellispäivänä on tehty?

Ehkä tuntiratsastajan täytyy tietää vain edellispäivän liikunnan seuraukset, joka yleensä tarkoittaa normaalia raskaampaa tai kevyempää liikuntaa. Jos hevosessa huomaa jotain poikkeavaa, siihen olisi syytä keskittää enemmän huomiota ja auttaa hevosta vertymään paremmin. Tai jos liikunta on ollut keyvempää, on hevonen yleensä varustettu hölmöysenergialla ja ratsastajalta vaaditaan kärsivällisyyttä kohdistaa kaikki se intoilu oikeaan asiaan.

Itse koen, että tällä tasolla ei mennä enää ratsastamaan vain oppiakseen itse asioita, vaan myös jumppaamaan ja liikuttamaan hevosia. Tiettyjen hevosten kanssa mulla on aina tavoitteena, että jäykästä ja huonosti selkäänsä käyttävästä hevosesta kuoriutuisi tunnin aikana rento, pyöreä ja takaosallaan työskentelevä ratsu. Se vaatii, että opettajan antamien tehtävien lomassa tekee pientä itsenäistä työskentelyä. Oli se sitten lisää asettamista, taivuttamista, tempon vaihteluja tai kontrollin hakemista. Jokaista tuntiahan ei voida suunnitella niin, että "hei nyt Lempi on tosi jäykkä niskastaan, tehdään vain sille sopivia juttuja." Jokainen hevonen on yksilö ja vaatii vähän erilaista jumppaa.

Mutta tavallaan tuntuu vähän karmivalta ajatella, ettei tiedä, miten rankalla liikunnalla tuntihevonen on ollut. Jos miettii, että olisi itse edellispäivänä käynyt rankalla lihaskuntotunnilla ja vaikka juossut portaita ylös-alas, niin ei ehkä jaksaisi seuraavana päivänä kovin hanakasti kirmailla. Oletan, että jos viikonloppuna on vaikka ollut estevalmennus, niin seuraavana päivänä hevonen menisi vain yhden tunnin, jossa se saisi venyttää itsensä eteen-alas. En tiedä yhtään, pitäisiköhän tätä joskus mennä ihan tallin toimistosta kyselemään? Alkoi nimittäin kiehtoa hevosten jaon kokonaisuus!

Painin vielä sen kanssa, että jos alle sattuisi tosi nuutunut hevonen, niin pitääkö se silti patistaa liikkumaan kuten ennenkin, vai onko oikein antaa ratsun mennä kevyemmin, ehkä hieman pidempänä ja vaatia vähemmän? Missä kulkee raja, että ei vaan hölköttele, muttei myöskään vaadi liikaa?

Ainakin jatkossa osaan olla hyväksyvämpi hevosjaon kanssa ja luottaa siihen, että ammattilaiset ovat suunnitelleet ratsukot sekä hevosen että ratsastajan kannalta sopivaksi. Ja tehdä tunnilla parhaani, jotta hevosystävä saisi tarvitsemansa ja ansaitsemansa liikunnan.

Alkuvuoden 2016 kisoista, silloin luokkana He C, mutta yhtä jännittynyttä menoa silti. Ihan reippaan näköistä tosin.

Olen lakannut tuijottamasta sijoitustamme verrattuna muihin (koska yllämainitut syyt), joten on tosi ristiriitaista olla tyytyväinen rataan ja kuitenkin saada "huonot" prosentit. Toisaalta, mikä sitten on huono. Tasoomme nähden eka B-rata ja 56,800% on ihan kelpo suoritus. C:stä ollaan saatu joskus hieman yli 60. Joten päätin tuijottaa tällä kertaa vain niitä positiivisia ja kannustavia juttuja.

Kuten se, että saatiin lopputervehdyksestä 7.
Seitsemän!
Hevosella, joka edellispäivänä tunnilla steppasi alta pois joka stopissa ja opettaja yritti neuvoa mua rentoutumaan, johon liioitellen lysähdin satulaan ja heitin ohjat tuntumalta, ja sittenhän se steppailu eteni käynniksi. En myöskään koe olevani kovin hyvä hevosen suoruuden tuntemisessa (paitsi jos mennään ihan pylly kenossa), joten tuomarin kehu "suora hevonen" iski kyllä isot buustit itsetuntoon. Vau! Me osataan!

Silverin kanssa hyvää oli myös laukka, se oli ponteva ja aiemmat ongelmat lievän nelitahtisuuden kanssa loistivat poissa. Vaikka siirtymiset aiheuttivat aina pään nousun ("kulkee tuntumaa vasten"), niin sain kuitenkin tyypin rentoutumaan kun matka jatkui. Siispä tehtiin ihan kivoja laukkaympyröitä ja pari ravivolttia. NOT BAD!

Mutta ehdottomasti tämän kisan isoin oivallus (ja postauksen idea, kyllä, pääsemme siihen ihan pian), olikin poikkeuksellisesti se kritiikki. Minähän en siis osaa valmistella asioita. Hävettää myöntää, koska eihän sellaista saisi tehdä, mutta toisinaan huomaan kääntäväni laukkavoltille ilman, että olen liiemmin kertonut hevoselle aikeistani. Hupsista sinne vaan kaarevalle uralle ja sitten taivutellaan. Hyvin on mennyt, mutta parempaa lähdetään hakemaan. Askellajien siirtymisissä sentään muistan sen maagisen puolipidätteen ja herättelyt. Tämä nyt ehkä kuulostaa myös rajummalta kuin on, mutta parempi ravistella itseään liikaa kuin silotella, että "kyllä sä hei ihan hyvin, nätistihän sulla tunnit menee". Joo joo.

Tästä innostuneena päätin, että tän vuoden teemana on käyttää aivoja ratsastuksessa paljon enemmän. Siis huimasti ja roimasti enemmän. Juteltiin asiasta opettajan kanssa, joka lohdutti, että rataratsastus on myös ihan oma lajinsa, ja siinä joka askeleella tulee miettiä, mitä tekee nyt ja mitä seuraavaksi. Ei kuulkaa se lopputervehdyksen seiskan pysähdys ole vaan "käyntiä - piste - seis"! Saa olla ylpeä itsestään. Oltiin kuitenkin molemmat yhtä mieltä, että hyvä tavoite ja sitäpä aloin heti toteuttaa. Arvatkaa vaan muistinko? Ekat 15min jolkottelin kuin ennenkin, kunnes yhdessä ravikulmassa tajusin, että hittolainen - piti asettaa kolme askelta sitten eikä nyt!

Ei kuulkaas ole ihan helppo homma sanoa itselleen, että nyt ajattele ja tee. Koko ajan. Ei hetken vaan koko ajan. Siispä hieman armoa, otin tavoitteeksi ratsastaa siirtymiset ravista käyntiin ajatuksella (ja istunnalla, jotta se muoto säilyisi, kun Silver niin kovin ohjasta hermostuu) sekä voltit miettien jokaisen askeleen ennen ja jälkeen kuvion. Ja tuloksiakin tuli! Alkutunnista täysin lankku hevonen alkoi taipua kun päämäärätietoisesti kerroin, että sisäpohje on tässä ja sen ympäri tulisi nyt taipua. Ei saa juosta alta pois tai tunkea lapaa ulos, vaan pitää taipua. Tuli aivan mahtava fiilis kun volttia lähestyessä napsautti aivotoiminnan turbovaiheelle, asetti huolella ja piti ravin tempon samana. Tältäkö se tuntuu? Miksi tajusin tämän vasta nyt? Kuinka superhypermahtava musta voikaan vielä tulla!

Tällä innolla ja päättäväisyydellä rääkkään aivojani koko kevään ajan ja luultavasti myös syksyllä. Kesällä voin antaa itselleni luvan vaan laukata metsissä vailla peräänannon tai tahdikkuuden häivää. Johan ne neuronit kohta ylikuumeenee kun tällä tavalla ajatuspotentiaaliani käytän!

Aloitin ratsastuksen kesällä 2003 - siis "vasta" yläasteikäisenä. Siihen asti olin inhonnut hevosia ja viis veisasin tallilla käymisestä saatika ratsastuksesta. Koulukaveri sai minut kuitenkin houkuteltua tallille ja olin nopeasti myyty. Sain vanhemmilta luvan mennä alkeiskurssille kun pitkään vakuuttelin, että "ei mun tarvii sen enempää käydä, haluun vaan kokeilla". Ja kuinkas kävikään, sillä tiellä ollaan yhä.

Käyn lauantaisin vakiotunnillani Poni-Haassa, toisinaan ekstratunneilla sekä kilpailen seuran kouluratsastuskisoissa. Haluaisin sanoa, että olen ehkä perus sunnuntairatsastelijaa vakavampi ja tavoitteellisempi, mutta pyrin pitämään ratsastuksen aina hauskana ja rentona. Turha nipotus ja itseltään vaatiminen vaan ajaa negatiivisuuteen. Tasoltani olen sellainen maltillinen He A / 80cm - tärkeämpää huimien suoritusten sijaan olisi löytää vakaa ja rauhallinen yhteistyö hevosen kanssa. Ja siinähän homma riittää koko loppuelämäksi.

Koska ratsastan "vain" kerran viikossa (en suostu vähättelemään, sillä se on parempi kuin ei ollenkaan!), tarkoitukseni on blogata myös oheisliikunnasta, ruokavaliosta, ahaa-elämyksistä tapahtumista ja ihan vaan hevoselämästä. Ratsastus ei tapahdu vain sillä hetkellä kun istut satulassa. Yhä enemmän tiedostetaan muun elämän vaikutus lajiin ja varsinkin kuinka tärkeää ratsastajan on harrastaa myös oheisliikuntaa.

Tervetuloa matkalle mukaan - oivaltamaan, oppimaan, epäonnistumaan ja taas innostumaan!